Vein Incan metsään ja pääsimme tuon stressaavan suojatien yli, kun yksi kohtelias autoilija pysähtyi ja päästi meidät menemään rauhassa. Yleensä siinä autot vaan lisäävät kaasua, kun näkevät ihmisen saatikka, että tällä on kipsi, kepit ja koira, silloin sitä vasta kaasua lisätäänkin!! Sekuntiaikataulut pettävät! Apua! Jos nimittäin pysähtyy ja antaa tietä. Näin se on ja tämä ei ole satua vaan totta.
No metsässä Inca oli tosi riemuissaan ja tuossa jo ennen kuin edes ylitimme suojatietä, Inca alkoi vikisemään, kun se tietää, että siitä pääsee metsään. Tuskin se nahoissaan pysyy siinä. Se on varmaan yksi syy, miksi niitä autoja siinä niin kovasti jahdataan ja haukutaan, kun pitäisi kiireellä mennä, eikä odotella autojen ohi ajamista.
Inca juoksi vapaana, heitin sille pikku keppejä ja sitten se vaan juoksenteli ja nuuskutteli ja piti tarkasti silmällä, missä olen, tulenko perässä ja jos kokeeksi käännyin eri suuntaan, niin Inca tuli vauhdilla luokseni. Myös kutsuttaessa se tuli ilman ongelmia ja reippaasti. Se oikein nautti metsässä olosta ja minäkin nautin. On kivaa, kun Inca osaa kulkea siellä nätisti. Tosin ei ollut ihmisiä tai koiria tai muuta kiinnostavaa näköpiirissä, että ihan rauhassa saimme siellä tallustella.
Minäkin pääsen siellä ihan hyvin polkua pitkin kulkemaan, ja nyt jaksan jo hyvin.
Teimme semmoisen lenkin, että alku oltiin metsäpolulla ja sitten mentiin hiekkatielle, jossa ei aja autoja. Laitoin Incan remmiin metsän reunassa ja ajattelin, että hyvin tämä tästä menee, vaikka kotiin matkaa olikin. Olisi muuten mennyt hyvin, mutta Incahan veti aivan tajuttomasti, eikä siinä auttanut mikään. Ei remmi pitkänä ei lyhyenä, ei EI:t, ei pysähdykset, ei mikään. Joka kerta, kun Inca lähti liikkeelle, se lähti täysillä. Siinä kepit lentelivät ja melkein kipsikin, ja hyvä, että kädet vielä ovat paikoillaan ja muut jäsenet, niin kauheaa tempomista se oli. Inca ei ottanut yhtään ainoata normaalia askelta, vaan aina kun se lähti liikeelle, niin sillä oli täysi vauhti päällä remmistä ja valjaista huolimatta. Se lähti kuin niitä ei olisi ollutkaan. Tätä oli semmoiset 300 metriä. Ja matkanteko oli hidasta työtä ja tuskaa meille molemmille.
Ajattelin, että en pääse ehjin nahoin kotiin ikinä. Pysähdyin soittamaan lenkittäjälle, joka ei kuitenkaan vastannut. Jos hän olisi ollut kotona, olisin pyytänyt häntä apuvoimiksi. Mutta ihme ja kumma, tuon pienen pysähdyksen aikana, joka ei kestänyt kauan, Inca muuttui kuin eri koiraksi. Lopun matkaa kuljimme remmi ihan löysällä oli se sitten pitkänä tai lyhyenä, eikä vetämisestä ja vauhtispurteista ollut enää tietoakaan. Joko siltä loppui energia tai sitten se vaan pääsi tuosta kummasta olotilastaan eroon. Minä tietenkin kehuin ja palkkasin Incaa kun se kulki lopun matkaa niin hienosti.
No, jos koira vetää, ja tässä tapauksessa ei ollut edes vetämisestä kyse, vaan "äkkilähdöistä" täysillä, niin vika on remmin toisessa päässä eli minussa. En sitten tiedä, että millä tavoin toimin väärin tai eri lailla kuin yleensä.
Mutta pääsimme onnellisesti kotiin ja Inca nukkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti