Ensin tärkein: nilkka on hyvässä asennossa, viikon kuluttua kipsi vaihdetaan saapaskipsiin ja sitten jalalle saa varata puoli painoa.
Inca pääsi tänään tyttären kanssa lenkille ja he tekivätkin pitkän lenkin. Vähän Inca oli haukkunut autoja ja yrittänyt saalistaa lenkkeilijän ja perhosen! Huonolla menestyksellä :(
Se hyvä puoli tässä kipsijalassa on, että Inca tottuu lenkkeilemään eri ihmisten kanssa, mikä ei kai ole huono juttu ollenkaan. Ehkä viikonlopulla rekrytoin tuon toisen ulkoiluttajan, jos hänelle vain sopii. Inca ei ihan vähästä lenkkeilystä väsy, joten ei haittaa, vaikka se pääsisi kaksikin kertaa päivässä lenkille aina välillä.
Minä laitoin taas illalla Incalle kuonopannan ja kyllä sen kanssa meno on paljon iisimpää. Inca ei siitä tykkää, enkä minäkään, mutta helpottaa se minun oloani paljon. Eilen iltapisuilla Inca jahtasi västäräkkejä ja minä jouduin ottamaan tanssiaskeleita ellei peräti balettiaskeleita ja hädin tuskin pysyin pystyssä, kun kuonopantaa ei ollut.
Ja sitten tuohon otsikon aiheeseen. Incahan osaa mennä maahan ja kyljelleen ja nyt opetin sitä kierimään. Inca innostui tuosta aivan tavattomasti - tai nameista, joita se sai - ja se kierii namien perässä kumpaankin suuntaan. Ei tietenkään mitenkään vauhdilla vielä, mutta kuitenkin hyvin, kun ensimmäistä kertaa vasta harjoittelimme kierimistä. Ensi maa, sitten pam ja namien kanssa siitä ympäri ja kieri! Hienoa.
Sitten harjoittelimme istu-käskyn noudattamista kauempaa eli että Inca istuisi niille sijoilleen käskyn kuullessaan. Ensimmäisellä kerralla se teki niin ihan kai pelkästä hämmästyksestä, muilla kerroilla se yritti tulla lähemmäksi, mutta sain sen pysymään kuitenkin kauempana. Palkkasin siitä hyvästä ja sitten pyysin "tänne" ja näytin kädellä, että tulee eteeni istumaan ja tämä totteli kuin unelma.
Istumista harjoitin vähän myös niin, että olin selin Incaan, mikä on kai Incalle vaikeaa, meillä kun tuo katsekontakti toimii ainakin näin häiriöttömässä tilassa hyvin. Teen niitä katsekontaktiharjoituksia niin, että pelkästä silmiini vilaisusta ei aina saa namia, vaan pitää toljottaa minua ainakin pari sekuntia. Kyllä se sen jujun jo tajuaa. Saa sittenkin namin nopeammin, kun katsoo emäntää silmiin vähän kauemmin.
Ai niin ja opettelimme pusuttelemaankin! Kaikkea viihdykettä pitää keksiä, että jotenkin kestää edessä olevat viisi viikkoa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti