Olin iltapäivällä Incan kanssa tuossa lähellä suojaisalla nurmikolla, joka rajautuu taloihin ja metsään. Siinä Inca voi olla vapaana ja nuuskia metsääkin, vaikka sinne se ei oikein mennyt, kun minä en mennyt mukaan.
Nurmikolle laitoin jäljestystehtäviä. Laitoin kävelykepit maahan ja niiden rajaamalle alueelle tiputtelin nameja. Ja Inca nuuski innolla kuten aina. Toisella kerralla se tuli heti, kun laitoin kepit maahan ja alkoi inistä (innosta?), että milloin namit ovat etsintävalmiina. Vikkelään se hoksasi, että kepit maassa tarkoittaa sitä, että saa nuuskutella siltä alueelta ja siinä namit on. Jotain hyötyä noista kepeistäkin on, muutakin kuin se, että pääsen niitten kanssa liikkeelle.
Sitten illalla ulkoiluttaja tuli hakemaan ulkoilutettavan. Hyvin oli lenkki mennyt, vain kerran oli haukuttu autoa. Kuulemma Inca on mukava lenkkikaveri ja onhan se. No, vetämistä välillä ja muuta Incalle ominaista, mutta ei mitään sen pahempaa. Tunnin olivat ulkona!
Sanoi huomennakin lenkittävänsä Incaa :)
Ja hyvähän se on, että Inca oppii olemaan vieraitten ihmistenkin kanssa. Vähän Inca oli kuulemma ihmetellyt, minne emäntä jäi ja vissiin ikävöinytkin lenkin aikana. No, sekin on tervettä, että itkee minun perääni!! Seuraava lenkitys menee sitten kai jo rutiinilla, kun Inca tietää pääsevänsä lopulta kotiin.
Ja tarjoutui tässä jo toinekin koiraihminen avustamaan, mikäli vaan apua tarvitsen. Jonkinmoista naapuriapua siis löytyy vielä tänäkin päivänä.
Mutta Incalla riittää virtaa. Se on hypännyt jo ammeeseen omia aikojaan (eka kerta) ja seisonut sujuvasti tässä tietsikan näppäimistön päällä (eka kerta), hypännyt tuoleille, joihin se ei aiemmin ole hoksannut hypätä, ottaa suuhunsa kaikkia tavaroitani (kipsin suojamuoveja, jihhuu) ja juoksee vinhaa vauhtia niitten kanssa pakoon. Kai se on jo ymmärtänyt, että tuo ei keppeinensä ehdi yhtään mihinkään. Ja Incahan ottaa ilon irti elämästä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti