sunnuntai 30. toukokuuta 2010

Asukkaille infoa

Sain sitten tarpeekseni siitä, että miljoonatta kertaa joku kysyy (pelkkää uteliaisuuttaan), mitä minulle on tapahtunut, ja siitä, että koiraa (ja minua) jatkuvasti huomioidaan. Inca vetää minkä kerkiää aina, kun joku vähänkin vaan on lähettyvillä, vaikka kukaan ei edes osoittaisi sille huomiota puhumattakaan siitä, että sille (tai minulle) osoitetaan huomiota.

Vein alakerran ilmoitustaululle lyhyen selvityksen, että luu murtui metsässä ja jalka on kipsissä kuusi viikkoa.

Lisäksi kirjoitin, että meille on helpompi, kun meitä ei huomioida, Inca oppii ohittamaan ja minä ehkä pysyn pystyssä, jos Inca ei niin kauheasti vedä kaikkien luo.

Tylyähän tuo, mutta oma ja koiran terveys tässä on nyt kyseessä. Jotenkin on meidän molempien jaksettava nämä viikot.

Minulla on todella työ ja tuska jokaikinen ulkoilureissu. Tänään Inca on haukkunut ihan hulluna autoja ja tuohon liittyy aina täysi ryntäys auton perään. Yhdellä jalalla ja kahdella kepillä ei tuossa tilanteessa voi paljon mitään. Kohta minä kaadun ja Inca jää auton alle. Nyt varaudun jokaikiseen ohitukseen (auto, ihminen, pyöräilijä, mikä vaan), mutta sekään ei aina auta.

Kaikenmoisia läheltäpiti tilanteita on ollut vaikka huru mycket ja yhden kerran olen pihalla jo kaatunut.

Joten parempi, kun naapurit edes ymmärtävät olla huomioimatta meitä ja että ohitukset sujuvat ilman lepertelyjä. Minä en pääse koiran kanssa ripeästi minnekään.

Mutta sitä taitaa olla vaikea tajuta, miten paljon noin pienessä koirassa on voimaa ja miten huteraa pito on, kun toinen jalka on pois pelistä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti