Niin se aika hurahtaa, ettei huomaakaan. On kuin Inca olisi aina ollut täällä ja vaikea edes kuvitella aikaa, jolloin Inca ei ollut täällä. Ja pois en antaisi mistään hinnasta! Enkä toiseen vaihtaisi! Ja Incan on tyytyminen kohtaloonsa tykkäsi se sitten olla minun koirani tai ei.
Meillä alkaa olla hanskassa moni asia nyt, mikä ennen oli hunningolla. Toki töitä tehdään koko ajan, ote ei voi eikä saa herpaantua. Mutta olimme tänään taas Littoisten jäällä ja kaikki hiihtäjät ja muut kulkijat saivat olla, tulla ja mennä rauhassa. Ainoa, mikä aihetti haukkumista ja matalaa murinaa oli jäälautailija, jolla oli semmoinen ilmassa oleva purje tai varjo, mikä Incasta oli kaiketi uhkaava ja pelottava. Sitä se juoksi karkuun.
Ja siitä Inca selvästi huolestui, kun kiipesin lintutorniin, eikä se ensin uskaltanut itse tulla perässä. Tulin sitten alas ja kiipesin uudestaan ylös ja tulin alas ja kiipesin ylös, niin Incakin uskaltautui kiipeämään rappusia. Se huomasi, että ei se niin kaameaa ollutkaan.
Littoistenjärven rannalla on kyltti, että koirien uittaminen kielletty. Kaikenmaailman kylttejä. Mutta se on hyvä kielto, sillä kesällä järvi on tosi surkeassa kunnossa sinilevän vuoksi. Voi koirat sairastua. Koirat nyt ainakaan eivät voi saastuttaa järveä, siitä pitää huolen ympäröivä maatalous.
Vielä en ole raaskinut ajella turkkia pois, kun tuo pörrökasa on tuollaisena niin mukavan oloinen. Ja kylmä viimakin meillä täällä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti