Kaksi viikkoa tassuhaavaelämää täynnä. Alkaa riittämään, mutta onneksi ollaan jo hyvällä mallilla, mistä todisteena uusi kuva haavasta. Ei maailman paras kuva, mutta en viitsinyt kiusata Incaa enempää, kun se torkkui niin rauhassa sängyssä. Liikaa harmia jo tassusta ollut ilmankin. Mutta tuleepa nyt ikuistettua meidän ekan (ja varmaan liikaa toivottua, että vikan) tassuhaavan paranemisvaiheita. Ainahan sanotaan, että onneksi ei käynyt tuon pahemmin. Omien kokemuksieni kautta voin vaan todeta, että se on viho viimeinen sanonta, kuten kaikki muutkin vastaavat (onni onnettomuudessa ja mitä niitä nyt onkaan). Silloin kun joku tilanne on akuutti (ja sen jälkeenkin), noi kommentit on syvältä. Suoraan sanottuna. Vaikka niitten sanojalla tietenkin on hyvä ja lohduttava tarkoitus. Ei auta. Eikä lohduta.
Aamupäiväsateessa olin Incan kanssa pikkumetsässä ja Inca vapaana sukkasysteemit jalassa. Yhtäkkiä Inca pyyhälsi ohi ilman tassusuojaa. Se jäi jo alkumetereillä pois kyydistä. Laitoin sen takaisin, en niinkään sateen ja kuraveden vuoksi, vaan siksi, ettei tikut, kivet ja muut riko haavaa. Ihan mahdotonta tietää, miten vahva tai heikko haava on, mutta kesti se tuon pienen pyrähdyksen kuitenkin. Pitäisi varmaan suorittaa pieneläinhoitajatutkinto, koirien parhaaksi. Nyt mennään ihan mutu-tuntumalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti