Ilta kului kuuntelemalla AN:n agilitin teoriaa ja nyt tiedän millainen on tie agilityvalioksi. Kivikkoinen :) Mutta kuulemma kivaa on niin kauan kun kisaa ykkösissä tai kakkosissa, mutta kolmas tasoluokka on sitten vallan jotain muuta. Ja toiset koirat ovat ihan täpinöissään kilpailuissa, toisille se voi olla liian stressaavaa.
Paljon tuli tietoa virheistä, kieltäytymisistä, hylkäämisistä, estekohtaisista virheistä, radoista, niitten suunnittelusta, harjoittelusta, käskyistä, ohjauksesta ja tekniikoista, kaikki suunnilleen mulle ihan uutta. Mistäs kaikkea tuommoista voisi tietääkään, joten todeta voi vain, että oppia ikä kaikki. Hämmästyttävää! Luulin, että tähän ikään on jo kaiken tarvittavan oppinut. Väärin luultu.
Täältä voi ostaa lisenssejä, jos harrastaa tai kilpailee ja saa vielä itsellensä vakuutuksenkin siltä varalta, jos kentällä nilkka niksahtaa ;) Tätäkään en tiennyt ja tämähän on hyvä homma, kun ilmeisesti kentillä voi tapahtua vaikka mitä luunmurtumia ja muuta. No joo, tapahtuuhan niitä liukkailla kallioillakin...
Ja niin pieni on maailma tai ainakin Turku, kun yksi meidän ryhmäläinen sattuukin asumaan ihan näillä nurkilla ja tulin hänen kyydissään kotiin.
Leikin Liinun kanssa repimisleikkiä tai siis minun ei tarvi repiä, siitä pitää Liinu huolen, se murisee ja ärisee ja vetää niin, että oikein tosissaan sain pitää pehmolelusta kiinni. Sitten siltä pääsi ote irti ja lelu hävisi vaivihkaa olemattomiin. Liinu vähän katseli, että mitäs nyt. Ja Incalle piti tehdä selväksi, että nyt se ei leiki Liinun kanssa, eikä tule sotkemaan meidän leikkiä. Leikin sitten Incankin kanssa ja sama homma, Liinulle piti tehdä selväksi, että antaa olla nyt. Ihmeesti ne uskookin, että on emännän vuoro leikkiä, ja puuhailevat sitten omiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti