Kesäpäivä Airistolla

Ja olikin tosi kesäinen päivä. Tässä pieni kuvakavalkadi päivästä:

Inca ja Liinu

Inca ja Liinu

Liinu

Inca

Inca. Kuva puhukoon puolestaan :)

Laivoi menos Turkusse

Laivanlaineet ja Liinu

Liinu edelleen.

Liinu

Inca tarkkailee.

Keppileikkiä

Kivinen peti Incalla.

Asianmukaiset varusteet veneilyyn!

Uimareita ja mätsärituristeja

Alla kolme kuvaa, kun vesikoirat ovat uimareissulla :D Alimmassa kuvassa on myös rannalla olleista tollereista toinen. Siellä oli myös labradoodle. Se oli ällistyttävästi perron näköinen, vielä sellainen vaaleahkon ruskea, koko vain oli XXXL! Se oli  kova poika uimaan, ui jonkun ohi menevän kanootin perään, eikä meinannut tulla millään takaisin.

Liinu piiperöinen on jälleen kerran niin piiperöinen, että sen ei tarvitse kauan vedessä ja märkänä olla, kun sille tulee kylmä. Se ihan tärisee kauttaaltaan. On minulla pyyhe, johon suurimmat vedet kuivataan, mutta se ilmiselvästi palelee herkästi. Mutta tuo piiperöinen ei vettä pelkää, niin se pistää päänsä uppeluksiin, että hups hei vaan, kun etsii kadonnutta vesilelua. Ja se myös kuumuu kaikesta heittämisestä niin paljon, että sitä ei sen kanssa voi harrastaa kuin juuri rannalla vähän aikaa.

Incalle voi heitellä mitä vaan. Se kävelee veteen ihan mahaansa myöten ja lähtee siitä uimaan, kun lelu lentää. Ja noin sen juuri pitää tehdäkin, että se on vedessä ja lähtee sieltä uimaan. Ei siis saa juosta rannalta veteen ja mäiskähtää sinne. Mutta Inca tekee tuon itsestään pyytämättä tai kehottamatta.

Hyvin nuo ovat pärjänneet rannalla, vaikka siellä usein on pari kolme koiraa samaan aikaan. Liinu nyt haukkuu niille välillä, se ei tykkää liian lähelle tulevista lajitovereista. Mutta toisaalta se ei hauku ylenpalttisesti. Vähän tyyliin, menetkös siitä, perkele! 

Liinu edessä, Inca kaislikon reunassa varjossa.

Inca ja Liinu piitsillä.

Inca, Liinu ja tolleri jossain järjestyksessä, yksi tolleri lymyää kaislikossa.

Pitkästä aikaa oli taas mätsäritkin, jonne kuskasin koirat sosiaalistumaan ja siedättymään. Koiria olikin paljon, lienee elonäyttelyn vaikutusta. Kupittaalla oli taas kaikenlaista häppeninkiä ja ihmeteltävää. Katseltiin lintulammikon lintuja ja alla kuvassa olevia kuplia, joiden sisään voi mennä ja sitten pääsi kellumaan kuplassa vetten päällä.

Kaikenlaisten koirarotujen joukossa oli harvinaisen suuri perroedustus ja vielä samaa sukujuurta. Kuvassa Mila. Ihme ja kumma, mutta nämä mun vesselit tulivat ihan hyvin juttuun näitten enemmän tai vähemmän sukulaisten kanssa. Liinukin, joka herkästi haukkuu likelle tuleville vieraille koirille, ei ollut moksiskaan näistä kavereista. Lähinnä Inca ja Liinu olivat rauhallisesti omissa oloissaan, kuten nuo sukulaisetkin. Mitä nyt nuuskuttivat ja ottivat rapsutuksia ihmisiltä vastaan.

Ja muutoinkin koirat olivat iisisti. Liinukin oli ihan viilipytty, ei ollut arka eikä pelokas, eikä häntä tiukasti koipien välissä, vaikka oli siellä koirapaljouden seassa. Ikä ja kokemus ovat vissiin tehneet tehtävänsä. Onhan se nyt niiiin aikuinen, kun on ollut kahdet juoksutkin, nih!

Ja tässä vielä mun mussukka Inca, joka usein nukkuu partsilla korituolissa, kun olen ensin laittanut sinne fliispeitot pehmusteeksi.

Käärmeennahka...

...onneksi ei käärmettä! Vaikka toki niitä jossain lymysi, mutta eipä tällä kertaa osunut meidän reitille Ruissalossa. Kaiken muun voin vielä sietää, mutta en kyykäärmeitä. Tai kyitä vastaan minulla ei ole mitään, mutta koirien vuoksi soisin niiden häviävän maapallolta tai ainakin sieltä, missä me liikumme.

Inca haisteli rannan ruohotuppoa siihen malliin, että menin katsomaan, mitä herkkua se nyt on löytänyt. Herkku osoittautui käärmeennahaksi, jota Inca haisteli. Ilmeisesti siinä oli outo ja epäilyttävä haju, Inca vaikutti jotenkin varovaiselta tai epäluuloiselta ja tuli pois, kun käskin. Enhän tiennyt, onko siellä käärmekin jossain kolossa ja seassa. Liinukin oli innokas haistelija, mutta sekin tuli pois ihan kiltisti. Koirat odottivat vähän matkan päässä, kun tsekkasin tilanteen ja totesin, että ei siellä mitään vaaraa ole. Pitihän se nahka kuvatakin :D

Liinu

Liinu

  

Liinu

Inca

  

Inca takana, Liinu edessä. Lintujen jätökset maistuvat :D

Liinu ja Inca, namskis!

Tuulahdus menneestä maailmasta, Villa Saaro.

Autoilua

Erinäisten vaiheiden ja erinäisen ajan jälkeen emäntä on istahtanut auton ratin taakse ja koirat takapenkille. Tällä erää huristellaan viikon verran paikasta paikkaan ja sinne ja tänne mukavasti ilmastoidussa uudehkossa autossa :) Muutama päivä tässä on jo huristeltu merta edemmäs kalaan ja lenkkeilemään, eikä omassa metsässä olla oltu pariin päivään. Tosin pitää sanoa, että on se valtavan hyvä juttu, kun metsä on kadunylityksen päässä, eikä aina tarvi lähteä ajamaan jonnekin kauas, että pääsisi metsälenkille.

Sen sijaan ollaan melkein eksytty vieraassa metsässä :O Onneksi puhelimen suht hyvä GPS-paikannin näyttää, missä ollaan ja minne päin kannattaisi suunnata. Ilman sitä haahuiltaisiin varmaan vieläkin uppo oudossa metsässä. Polkuja menee sinne tänne ja jos aurinko ei paista, niin suuntavaisto on äkkiä sikinsokin. Tosin koirista on kyllä apua. Kun käännyttiin polulla takaisin, niin seurasin Incaa, se kulki kai hajujen mukaan oikeaan suuntaan. Liinun perässä ei kannata mennä, tiedä, mihin ketunkoloon ja sudenluolaan se johdattaa :D

Koirat ovat päässeet myös emännän entiseen kotimetsään, joka oli niille uusi paikka. Siellä emäntä ei eksy, vaikka aikaa on kulunut viime kerrasta suunnilleen 11 vuotta. Polut ja paikat olivat niin tuttuja. Oi niitä aikoja!

Nopeasti koirat oppivat tämän autoilusysteemin tai millainen se meillä nyt on. Molemmat istuvat tai makaavat takapenkillä valjaissa kiinnitettynä turvavöihin. Olihan se eka ajelu niistä aika metkaa. Erilaissa autoissa koirat toki ovat matkustaneet, mutta tämä nyt on vallan toista. Voi sanoa, että parin kerran jälkeen niille selvisi homman nimi, missä järjestyksessä autoon mennään ja missä tullaan pois.

Incalle eritoten tämä on varsinainen autokoulu se kun tuppaa olemaan aina niin kiihkoissaan, kun jotain erikoista eli tavallisuudesta poikkeavaa tapahtuu. Ei tarvi olla kun yksi taapero mukana, kun lähdetään lenkille, niin se jo hösöttää, että mitä mitä mitä mitä minne minne minne...puhumattakaan mistään suuremmasta poikkeamasta.

Nyt on autoiltu kerta tai kaksi päivässä aina eri paikkoihin, niin alkaa Incakin jo hoksaamaan, että kyseessä ei olekaan maailmanloppu, eikä elämää suurempi juttu. Ja Inca jo pihalla suunnistaa auton luo, vaikka ei autoon oltaisikaan menossa. Kyllä koirat oppivat ja mukautuvat uusiin tapoihin nopeasti.

Liinu piiperöinen taas on niin piiperöinen, että aluksi se haki turvaa Incasta tai hakivatkohan ne turvaa toinen toisistaan. Jotenkin ne olivat sikinsokin takapenkillä (siis koirat ja valjaat), mutta nyt ne ovat omilla paikoillaan, vaikka Liinu kyllä saattaa olla Incan likellä. Ovat vissiin huomanneet, että kyllä emäntä osaa ajaa autoa :D

Rauha maassa!

Tai ainakin tässä huushollissa. Juoksut on Incankin osalta juostu ilmeisen nopeutetulla aikataululla. Keskiviikkona nämä vielä antoivat live show -esityksiä lapsille ja vanhemmille, torstaina vauhti oli vähän laantunut, eilen vielä enemmän ja tänään on jo ihan rauhallista.

Inca on alkanut taas ynistä ja inistä vinkuleluille, kantaa niitä ja touhottaa niitten kanssa. Liinu on ta-vat-to-man väsynyt. Vaikka sillä on panta ja remmi, kun ollaan ulos menossa, se käpertyy vaatenaulakon nurkkaan nukkumaan. Nouseehan se siitä ja tassuttelee hissille. Siellä se sitten taas makaa hissin lattialla koko hissimatkan ajan, kun niin väsyttää. Molemmat kyllä torkkuvat ihan kiitettävästi, mutta ehkä Liinu nyt kuvittelee tulleensa tiineeksi Incasta :D

Sateen lomassa olemme noukkineet vähän piirakkamustikoita. Se menee silleen, että minä noukin piirakkamustikat, Liinu popsii mustikoita puskista koko sen ajan, kun ollaan mustikassa ja Inca valkkaa itselleen jonkun sopivan paikan, jossa se tarkkailee ympäristöä, kuten kuvassa, ja odottaa, millon matka taas jatkuu. Liinun maha tuntuu olevan pohjaton mustikoitten suhteen ja se näkyy siinä, mitä toisesta päästä tulee ulos.

Tänään Liinu sai kulkea metsässä siten, että remmi roikkui perässä ja näkyi Liinu kulkevan melko rauhassa ja tottelevan, jos kielsin sitä olemasta liian kiinnostunut pusikoissa mahdollisesti lymyävistä otuksista. Joo, odotan sitä hetkeä, kun Liinu pupun nähdessään alkaa haukotella ja osoittaa pitkästymisen merkkejä: ai pupu, EVVK. Jospa juoksut kumminkin olisivat rauhoittaneet Liinua ja pupukiinnostus sammunut edes "normaalille" tasolle.

Uusi ääni kellossa!

Näin sitä voi seurata oikein konkreettisesti, missä vaiheessa mennään juoksujen osalta. Liinu ei enää liehakoi Incaa ja on ruennut ärähtämään sille tosi lujaa ja napakasti, jos Inca käy liian kiihkeänä. Ja välillähän se käy, tärppipäivät parhaimmillaan. Aika rankkaa näkyy sillä olevan ajoittain, kunnes taas rauhoittuu. Liinu varmaankin jotenkin stimuloi sitä, vaikka Liinun juoksut alkavat olla tältä erää ohi.

Muutama päivä vielä, niin sitten Incakin tuosta rauhoittuu. Tuolla metsälenkillä se tosin on hyvin rauhallinen, vapaana se saa tallustella, kun sillä ei näytä olevan minkäänlaista hinkua lähteä omille teilleen.

Mustikkasuu

Liinu on oikea pieni mustikkasuu, sille kun antoi ensimmäisen mustikan niin sen jälkeen ne ovat maistuneet. Niitä ei tarvitse syöttää, Liinu syö ne itse puskista. Kyllä se yhden metsäreissun aikana saa kaikki päivän tarvittavat mustikkavitamiinit. Me siis Liinun kanssa syödään mustikoita ja Inca sitten seisoo ja odottaa tai puuhaa omiaan, se ei mustikoista välitä edes syötettynä.

Sen sijaan Inca on ruennut kiipeilemään kiville. Sitä se ei ole tehnyt aikoihin ja siksi nyt tulee näpsittyä kuvia, kun Inca on ison kiven päällä. Nyt kun Liinu kulkee remmissä, Inca ehkä saa paremmin puuhailtua omia juttujaan, joihin kuuluu kiville kiipeileminen. Tuossa kuvassa olevassa kivessä on suora pudotus alas.

En koskaan kehoita Incaa kiipeilemään, enkä myöskään kehoita sitä tulemaan alas, se saa mennä omia aikojaan ja rauhassa. Tässä tapauksessa tosin emännän sydäntä kylmäsi, kun juuri tuossa reunalla Incan piti rapsuttaa tai nuolla itseään. Se siis oli ihan reunalla ja tietenkin se siitä valahti alas miten kuten, kun kerta tyhjän päälle istahti ja vääntäytyi. Siinä kohta oli sammalta, mihin Inca humpsahti, mutta aivan vieressä oli kivi. Että huh huh vaan! Ihan kiven kylkeen se putosikin. Ei siinä muuta kerennyt, kun miettiä, että kuinkahan nyt kävi.

Onneksi ei ilmeisesti käynyt kuinkaan. Oli lenkki takana ja lihakset ainakin lämpimät. Käveltiin kotiin, kävin Incan selän ja koko kropan läpi, mutta ei se reagoinut mitenkään. Sitten vielä kokovartalohieronta ja venytykset.  Kaikki tuntui pelaavan hyvin, eikä aristusta ollut missään kohtaa, nivelet liikkuivat normaalisti. Ja sitten vielä bottiloimi päälle. Mutta ei se koira kyllä paljon ajattele, missä tekee ja mitä. Incalle nyt sattuu ja tapahtuu...