Kolmannet mätsärit

Olimme siis kolmansissa mätsäreissä ja nyt melkein syksyisessä ilmassa, oli tuulista ja "viileää". Pentukoiria oli liki neljäkymmentä, joten odotusaikaa oli taas paljon. Mutta sehän on vaan hyvä siedätyshoidon kannalta, vaikka toisaalta se väsyttää sekä koiraa että emäntää. Inca nukkuu, eikä se edes paljon syönyt, uni voitti.

Pikku hiljaa alamme oppia näyttelykuvioita ja tänään Inca jo seisoi melko hyvin aina välillä. Sille on ollut tosi vaikeaa hoksata, että samalla tavalla kun istutaan pitempi aika, samalla tavalla pitäisi osata seistäkin. Ehkä se on nyt saanut jujun päästä kiinni, silti ainakin vaikuttaa. Pitää kovasti treenata tuota, että seuraavissa mätsäreissä se sujuisi jo paremmin.

Kehän ympäri mennään miten kuten, välillä Inca on nenä kiinni maassa niin, että se ei millään meinaa lopettaa nuuskuttamista, vaikka kuinka yritän houkuttaa ja pitää remmin avulla päätä koholla. Hajut vievät voiton.

No, meillä on tässä arjessakin haasteita siihen malliin, että kun yksi juttu saadaan kuriin ja järjestykseen, ilmenee uusia haasteita, jotka vaativat kurinpidollisia toimia. Inca on nimittäin alkanut haukkua aivan hurjana bussia, kun olemme jääneet pysäkillä pois ja bussi jatkaa matkaa. Siinä ei taas auta namit, eikä mikään muukaan houkutin, vaan pitää yrittää saada koira niin, ettei se katso bussin menosuuntaan ja karjua sille EI ja pitää tiukasti remmistä kiinni. Tämä tuli ihan yhtäkkiä ja nyt jo neljä kertaa peräjälkeen Inca on ihan hulluna haukkunut ja yrittänyt rynniä bussin perään. Sitä ei kestä kauan ja välillä olen saanut sen tyssäämään melkein alkuunsa, olisi vaan jännä tietää, mikä tuonkin yhtäkkisen haukkumisen on laukaissut. Olemmehan sentään kulkeneet linja-autoissa kerran jos toisenkin ilman tuollaisia kohtauksia.

Juoksijat kuntolenkillä olemme sentään saaneet kuriin, niitten perään ei enää rynnitä ja haukuta. Siinä piti vaan aloittaa se homma alusta siten, että ensin istutin Incan, kun juoksija lähestyi ja lykkäsin namia suuhun minkä kerkesin ja pidin tiukasti remmistä kiinni. Sitten pikku hiljaa ei namia tarvinnut enää niin paljon, remmi oli löysällä ja lopulta ohitukset tapahtuvat nyt niin, että kuljemme koko ajan ja kun juoksija tulee vastaan tai ohittaa meidät, sanon Incalle ohi (hyvä ohi, hienosti ohi, taitava ohi) ja se tietää, että minulla on kanaherkkua kädessä, jonka se saa, kun ohitus on sujunut hyvin. Aika hyvin se saa katseen pidettyä minussa, vaikka välillä vähän pitää yrittää vilkuilla sitä juoksijaakin. Toistoa, toistoa, sitkeyttä ja kärsivällisyyttä tarvitaan, niin hyvä tulee. Mutta sitten tuntuu kivalta, kun huomaa, että oppi on mennyt perille. Se on palkitsevaa.