Kylmät ja vielä kylmemmät säät jatkuvat, emännällä palelee posket ulkona ja Incalla tassut.
Eilen käytin joka tilanteen hyväksi koiran kouluttamisessa. Lämmittelimme menomatkaa odotellessa linja-autoaseman sisätiloissa. Istutin Incan ja hyvin tuo istui, vaikka jokunen ihminen kulki ohi ja hyvät hajut tulivat sen nenään. Incahan ei ole ennen ollut linja-autoasemalla, joten se oli uusi ja outo paikka. Mutta tosiaan, kun Inca istui, siihen lähelle tuli eräs rouvashenkilö syömään jotain kahvilasta ostamaansa makkaraa tms. ja Incan kuulo-, näkö- ja hajuaisti terästyivät. Paperin rapina herätti sen "horroksesta" ja tarkkaavaisena se suuntasi nenänsä suuntaan, josta ääni tuli. Kohta se nuuskutti kurkku pitkänä ihanaa tuoksua, mutta istui paikallaan. Minä toki olin remminmitan päässä tsemppaamassa istumista.
Rouva oli puhelias ja kysyi, voiko koiralle antaa palan. Sanoin, että ei. Hän sitten sanoi, että hänestä ei olisi koirankouluttajaksi ja kertoi ilmeisesti jollain lapsellaan olevasta koirasta, joka on koulutettu hyväkäytöksiseksi. Mutta hän itse ei sellaiseen pystyisi. Joo, kyllähän se välillä, aika usein tai aina vaatii lujia hermoja, päättäväisyyttä ja määrätietoisuutta. Noh, ei niitä kaikkia minulta löydy ollenkaan niin paljon kuin pitäisi.
Linja-autossa menomatka oli sitä normaalia ininää, uikuttamista ja läähättämistä, että se ei Incasta lopu ennen kuin sitten, kun se on oikein väsynyt. Stressaako sitä automatkat vai onko se ahdistunut vai onko sillä paha olo, en tiedä. Muutoin se oli rauhallinen. Mutta naapurin Ellihän vikisee autossa ja Inez taas on hiljaa, että kaipa tuo käytös on koirakohtaista.
Perillä synttäripaikassa oli ihmisiä jonkin verran ja kun me menimme sisään, laitoin Incan istumaan tuulikaappiin, josta se ei saanut astua kynnyksen yli ilman lupaa. Kyllä se istui, vaikka minä jouduin pitämään huolta niin Incan istumisesta kuin ihmisten paimentamisesta, että he eivät huomioisi Incaa. Se on melkein vaikeampaa kuin Incan paikallaan istuminen. Lapset olisivat menneet Incan luo ja vanhemmat ihmiset kai säälivät koiraa, joka joutuu nöyrästi istumaan ja jota ei päästetä sisälle. Se oli kerta kaikkisen mainio koulutustilaisuus, joten totta kai se piti hyödyntää. Pari kertaa Inca yritti lähteä, mutta se oli heti takaisin komento ja lopulta vasta luvallani Inca pääsi sisälle. No, siitähän tuli jonkinmoinen esitys, vaikka minun olisi pitänyt sanoa ihmisille että hajaantukaa, älkää huomioiko koiraa. On vaan nuo tilanteet sellaista häslinkiä, että siinä ei kaikkea hoksaa.
Meitä oli siellä jonkinmoinen joukko lapsia ja aikuisia, kaikki suunnilleen Incalle tuttuja enemmän tai vähemmän, mutta kyläpaikka oli Incalle uusi. Hyvin se sinne sopeutui kaiken hälinän keskelle. Kaikki menikin hyvin siihen asti, että sisään tuli uusia ihmisiä, Incalle tuntemattomia, ja jostain syystä Inca alkoi haukkumaan ja oli hyvin epäluuloinen, oletettavasti. Se ei siis lopettanut sitä haukkumista ja niitten sisään tulleitten ihmisten vahtaamista ja sitten se piti vielä välillä semmoista hiljaista matalaa murinaa, kun se joskus pitää, jos on jotain kummallista näköpiirissä. Laitoin Incan hihnaan ja olin kovasti ihmeissäni tuosta käytöksestä, jota ei ennen ole ollut.
Olivatko nuo uudet ihmiset jonkinlainen uhka vai mitä? Heillä oli kuulemma kissa kotona, että kissanhajua heissä oli, mutta ei se Incaa haukuttanut. Kyllä Inca kissan hajun tuntee ja tietää. Sitten kävi ilmi, että yksi olikin koirapelkoinen ja mietin, voisiko olla niin, että Inca käyttäytyi siksi niin oudosti.
Mutta Incan epäluuloisuus ei loppunut, vaan kun tuli lisää ihmisiä, jotka Inca oli nähnyt joskus aiemminkin, niin sama haukkuminen jatkui. Ei siinä auttanut muu kuin olla Incan kanssa muualla, että se rauhoittui. En sitten enää mennyt lähellekään noita ihmisiä, joita Inca haukkui, koska se ei ole kivaa ja koirapelkoiselle tilanne on ikävä.
Tulipa vaan mieleeni, miten minäkin koko elämäni olen pelännyt koiria, mutta eipä nyt enää tule vastaan koiraa, jota pelkäisin. En tiedä, minne se pelko katosi, mutta siinä vaiheessa kun aloin koiraa itselleni miettimään, ei sitä pelkoa enää ollut. Mutta tiedän tasan tarkkaan, millaista on, kun pelkää koiraa.
Kotimatka bussissa sujui hyvin, Inca oli kait lopen uupunut ja taisi torkkua suurimman osan ajasta. Loppua kohden se tosi piristyi ja aloitti läähättämisen ja vikisemisensä. Matka suuntaansa kesti semmoisen 1,5 tuntia, eikä niin pitkää bussimatkaa oltukaan ennen tehty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti