Kun vanhat konstit eivät näytä toimivilta, pitää kokeilla uusia. Yksinolo kaltereitten takana ei ole Incasta ollenkaan kivaa. Ja kenestä nyt olisi. Koiran kai pitää tottua mihin vaan mitä pomo määrää, mutta on liian raastavaa itkettää pientä pentua. Hellämielisyyttä, mitäpä muuta. Ehkä se on huono juttu yksinoloharjoituksissa, mutta sitten on.
Nyt alkoi kuitenkin uusi kokeilu. Menen kylppäriin, vessaan, parvekkeelle tai rappukäytävään Incan ollessa vapaana. Olen niissä muutaman minuutin näkymättömissä ja sitten tulen muina naisina takaisin Incan näköpiiriin ja puuhailen niitä näitä. Välillä laitan ulkovaatteet päälle ja sama homma. Inca ei voi tietää, minkä oven taakse menen ja kuinka kauan siellä olen. Mutta kun Inca on vapaa, ei ole kuulunut itkua, vaan Inca makaa jossain kohtaa lattialla ihan hiljaa, eikä erityisemmin reagoi menemisiini ja tulemisiini.
Seuraavaksi pidennän aikaa ja katson, mitä tapahtuu. Oletettavasti yksinolo sujuu paremmin, kun kaikki huoneet ovat Incan käytettävissä. Millaisia protesteja alkaa syntyä, sitä en voi tietää, mutta minä en kestä Incan itkemistä kaltereitten takana. Keittiö on tilava ja siellä on kaikki, mitä Inca tarvitsee, mutta tuntuuhan se ikävältä, että sinne teljetään, kun yleensä on koko reviiri käytössä.
Ensimmäiset harjoitukset olivat juuri ja näitä toistan muutaman kerran tänään. Joka päivä pitää opetella jotain uutta, kun on pienellä koiralla niin paljon kaikkea, mitä ihmiset ovat keksineet sille opettaa.
Eilen opettelimme istumista ensin viilin (namskis!) kanssa ja vähän myöhemmin myös muilla herkuilla. Vaikutti siltä, että Inca sai jujun päästä kiinni. Lopulta Inca istui ja katsoi minuun vetoavasti, että tässä minä nyt istun, kuten haluat, etkö annakaan minulle enää herkkuja.
Ei herkkuja mahan täydeltä, eikä liikaa opetusta kerrallaan. Kohtuus kaikessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti